Nastaa kliffaa

Eilispäivän ajelut alkoivat vähän ennen kahdeksaa aamulla, jolloin ajokeli oli kesärenkailla vielä ihan passeli. Kuitenkin jo ensimmäisen pysähdyksen jälkeen yhdeksän maissa, heittäessäni poitsuani eskariin, oli koko alkupäivä kolaroitu omaan osaamattomuuteeni. Sääennusteen mukainen talviylläri löi kaikki peruskorttinsa pöytään, eikä mistään siis enää voinut tulla moneen tuntiin mitään. Autonkaltaiseni olin tietysti parkkeerannut kylän jyrkimpään ylämäkeen, eikä edes tasaisella maalla olisi ollut mahdollisuuksia päästä tällä kelillä liikkumaan muuten kuin kylki edellä. Loiskis ja pärskis, epärealismi lainehti jälleen kerran yli mielilaitojeni ja päätin tehdä eskarikeikan autolla, oli kuitenkin kiireinen päivä tulossa. Ja olikin, oikein kiireinen. Sain auton käännettyä, tai pikemminkin auto käänsi itse nokkansa alamäkeen täysin välittämättä ratin hakkaamisestani ja polkimien pumppaamisestani. Alhaalla odottava liikennevalo loisti punaisempana kuin koskaan, mutta tämä jäi huomaamatta ensilumesta hurmiossaan kirmaavilta renkailtani. Kesäkumien motivaatio loppui kuitenkin onneksemme jo suojatielle, muutaman valikoidun sanan päähän aamuruuhkaisesta pääväylästä. Takapenkillä naurettiin kippurassa, etupenkillä ei. Tolpan antaman hirveän värisen lähtökäskyn pakottamana aloitin lähes kyynelehtivän pyhiinvaellukseni kohti mitä tahansa tasaisella maalla sijaitsevaa parkkipaikkaa. Paikka löytyi ja matkamme eskariin onnistui kävelypelillä huomattavan hengissä, poitsunkin myöhästyessä vain alkuleikeistä. Seuraavaksi alkoi lumituiskussa surkastuneita muniani hiertävä lenkkariravi tytärtäni hakemaan. Päiväkotiin kirmattiin raivoisasti vaunutellen, tyylikkäästi pikkutakissa, talvitakin odottaessa jo toista viikkoa räätälillä vetoketjun vaihtoa.

Nyt kun kakaroista oli selvitty kunnialla, tai edes jotenkin, täytyi vielä selvitä työpäivästä joko kunnialla tai edes jotenkin. Itse asiassa hitot kunniasta tai jostain, hengissä selviäminenkin vaikutti jo haasteelta, olihan illalla päästävä sekuntiaikataululla töistä töihin Helsinkiin. Istuin pöntölle ja peruin aamupäivän opetukset. Nousin pöntöltä ja soitin kaikkiin paikallisiin renkaanvaihtoihin, mukaan lukien keskustelupalstojen harrastajanikkarit. Aika kului, nastat eivät edelleenkään. Notta tuumasta toimeen.

”Äkkiäkös mä ne itekin vaihdan?”. No enpä vaihda äkkiä, vaihdan renkaita. Pulttiavainta en löydä mistään, joten äidin tuttava tuo minulle sellaisen Emäsalosta (20km). Ensimmäinen rengas ei irtoa vaikka pultit on mennyt jo aikaa sitten. Potkin rengasta, jolloin auto heilahtaa tunkin päällä jättäen tunkin jumiin. ”Onneksi” ei tarvitse yksin häärätä, vaan paikalle saapuu juttukaveri. Nimittäin rengasjuttua tekevä toimittaja paikallisesta Borgåbladetista. Toimittaja lohduttaa kertomalla kuinka mahdottoman jumissa omat renkaansakin olivat. Tänx. Saan äidiltäni lainaksi toisen tunkin, jonka avulla saan omani takaisin auton alta. Räps, räps, räps. ”Toivottavasti tulee hyviä kuvia…”

Renkaat vaihtuivat, iltapäivän opetuksiin kerkesin melkein ajoissa ja Hesaankin päästiin. Positiivinen asenne ja muodollinen korrektius säilyi läpi moninaisten vaiheiden, kunnes käytöspohja lopulta petti päivän harmittomimman osaamattomuuden yhteydessä. Palautin avuliaalta tuttavalta saamani pulttiavaimen äidilleni, josta jatkoin täydellä vauhdilla matkaani, pulttiavain edelleen kädessäni. ”Voi ”””””n ””””””””n ”””””””!

Kiitos taas äiti, toivottavasti synnytys oli nopea.

P.S. Nenäni ei ole niin iso miltä se päivän Borgåbladetissa näyttää.