Ei ne suuret tulot, vaan pienet menot. Tröö. Eiköhän
suurinta osaa pers’aukisista vaivaa juurikin pienet tulot? Joka toinen
suomalainen soittoniekka on jossain vaiheessa joko ajanut taxia tai siivonnut
kerroksia. Miksi? Siitä syystä, etteivät ole ymmärtäneet jakaa aamulehtiä.
Kulunut vuosi jää muistoihin paitsi rakkaan tulokkaan
syntymävuotena, myös juridisesti ja taloudellisesti persoonallisena vuotena. Talouteni
romuttui viimeistään loppuvuodesta, kun ensimmäinen järkevä pakkastoimitus saatiin
vasta joulukuussa. Olin laskenut pennit sen varaan, että olisin jo marraskuun
alkupuoliskolla päässyt syömään lunta. Enpä päässyt. Ja nyt kun sentään hanget
kutsuvatkin jo herkullisina, on ikäväkseni todettava, että suolausta on ilmeisti
taas vähennetty. Kun vaimokin vain teatterihörhöilee, eikä edes lottoa,
tarjoutui Itellalle suurenmoinen mahdollisuus.
Jokirannan kapakoiden tuntumasta nousi uusi ripeäliikkeinen,
huumaavan järkälemäinen, ballerinan mitat täyttävä lahjakkuus, perätuultakin
nopeampi Aamuviestintuoja.
Suuntavaistottoman Leijonan paniikinomainen kaahaus Palvelulupausta
vastaan jäisillä omakotitaloalueilla on ollut rusakoille kauhistus. Rauha
heidän muistolleen. Mutta kerrostalorappuun päästyäni alkaa tapahtua oikeita
asioita. Solakka olemukseni ei kauaa lenkkareita narskuta, kun STT:n ilosanoma
on saavuttanut kaipaamansa kynnysmaton sataan kertaan.
Jakotyö on osoittautunut jopa koukuttavaksi. Itellan
kännykkä tallettaa valvottujen öiden tapahtumat, ja näin ennätysaikojen
tehtailu on pelisukupolven edustajalle uusi pakkomielle. Itse pyhä toimitus on
sekin mekaanisesti tyydyttävä. Sukkelasti onnistuneen rapun tai autoa
pysäyttämättä jaetun laatikkorivin jälkeen näppylähanskat suorastaan
kouristelevat lisää painomustetta.
Tässä addiktiossa piilee myös yksi työn varjopuolista. Enää en
päivisinkään ohita laatikoita kuin ennen. Jos kauppareissullani törmään (en
kirjaimellisesti, kuten työaikana) moderniin, juuri oikealle korkeudelle
asennettuun postilaatikkoriviin, kiusaus jakaa jotakin, ihan mitä tahansa, kasvaa
toisinaan liian suureksi. Silloin jaetaan mitä jaettavissa on; tyhjiä
tupakka-askeja, puoliksi juotuja ABC-kahvimukeja, vähän käytettyjä sytyttimiä,
parkkikiekkoja, lasinpesunestettä. ”Vapaajaosta” seuraava morkkis on
hirvittävä. Kiinnijäämisenpelon ja häpeän maustamaa paniikkia on päivä päivältä
vaikeampi piilotella lapsilta.
Eikä jakajan työ ole muutenkaan pelkkää lenkkareilla
hangessa tanssimista. Eräs ilmiö ovat toppatakkiset, haamumaiset
omakotitaloasujat, jotka ilmestyvät valokeilaan juuri, kun on käynyt selväksi,
että Palvelulupaus onnistuu tällä kertaa nöyryyttämään hesarilla hakattua
Leijonaa. Olen muutamia kertoja joutunut keskeyttämään ”voi, voi kun kesti” -monologin
etälamauttimella. Loppupiirin myöhästymisen minimoimiseksi. Saattaa kuulostaa
raflaavalta, mutta tälle käytännölle on termikin: ”sähköposti”, ja se on ollut
ihan tätä päivää jo ties kuinka kauan.
Mutta suurin kaikista ja kaikesta. Peittopäivä. Aamujakaja
jos kuka fantasioi lämpimästä peitosta, mutta näin rikollisen väärin nimettyä
tehtävää ei muilla aloilla ole. Kuin kutsuisi hammaslääkärikäyntiä, jossa
irrotetaan kaikki hampaat puuduttamatta, karkkipäiväksi. Peittopäivä
tarkoittaa, että joku jaettavista lehdistä jaetaan ”ilmaiseksi” kaikkiin alueen
koteihin. Siis joka ikiseen helevetin kolisevaan reikään uppoaa pieni
parrullinen suomalaista metsäteollisuutta. ”Ilmaiseksi” lainausmerkeissä siksi,
että mikään tässä maailmassa ei ole ilmaista. Ilmaisjakelun hinta on jakajan
täydellinen elämänilon menetys ja kaiken loppu.
Mutta nyt en muistele peittoa enkä peittopäivää, sillä lenkkareiden
kärjet on jo suunnattu kohti Näsin korkeita torneja. Sunnuntaivuoro! Muutama
hassu lehti tuplaliksalla! Nirsk, klonk, muttei enää ketään missään…? Älkää
ihmetelkö mikä se oli, se olin minä. Tarkkakorvaisimmat sattavat kuulla Leijonan
murinan kaikuvan rappukäytävässä vielä, kun seuraavan rapun valot jo syttyvät.
