Käänteestä

Miksi kysymyksiin vastataan niin usein käänteellä? Ehkä siksi, kun tässäkin asiassa on vain huonoja vaihtoehtoja.

Kolmivuotiaahko tyttäreni ei vielä juurikaan osaa peitellä rikkeitään, vaan suurin silmin tunnustaa kaiken, ikään kuin palveluja leikanneen poliitikon ylpeydellä.

-Ethän sä oo kulta ottanut saksia tästä pöydältä?

-Joo, mä leikkasin tosta verhosta palan pois!

-Mitä, miks?!

-Joo, sitten mä löin isoveikkaa suuhun!

-Mitä, miks?!? Poitsuu, tuus tänne! Ääh, sultahan tulee kauheesti verta huulesta.

-Joo, sitten mä piirsin tussilla…

-Hei, kiitos stop, enough on englantia, mä en halua tietää enempää ihan vielä (perhana sentään, no, parhaassa tapauksessa en koskaan löydä sitä uusinta seinämaalausta…)!

Joku lievittävä kierreilmaus olisi joskus paikallaankin. Ehkä? Tai sitten ei.

Toisinaan loskassa kahlatessa huomio kiinnittyy vastaantallaajaan, joka ilman pienintäkään impulssia alkaa hytkyä tai kikattaa pidättyneesti. Tällaisen holtittoman olemisen syynä on aina joku harmiton aivotakaisku, ei koskaan naureskelijan aiemmin kokema suuri klassikko. Kysyttäessä tikahduksen syytä, on vastaus aina väärä.

"Hoho, hihi, tuli vain yks juttu mieleen, eikä se ollut edes mikään hyvä juttu!"

No olipas hyvä juttu, senkin mielipuoli valehtelija! Sillä jos tyhjännaurajalta tivaa tarkennusta,
selviää, ettei kyse missään nimessä ollut huonosta jutusta. Vai?

”No hoho, niisk, mulle tuli vaan, tirsk, mieleen laatikollinen juutalaisista tehtyjä saippuoita, HOHOOHOO, SNOORT! Uhuh, ja sitten mua vaan rupes ihan kauheesti, ihihhihhhhiiiih, NAURATTAMAAN! Huhuhi, ihan hirveetää-hhähhäähhh!"

Eips, kyllä kyse on todellakin ollut jostain ihan hyvästä arkisesta jutusta. Vaikka sellaisesta, kun on joskus ollut niistämässä nokkaansa, ja samaan aikaan WC-paperiarkin repäisyn kanssa pääsee livahtamaan itseltä salassa latautunut ilmavaiva. Pröt. Tällainen kohtaus saattaa ohittua hymähdyksellä ja olankohautuksella live-tilanteessa, mutta yllättäen hyökätä muistista 6 viikkoa myöhemmin, kauheassa räntäsateessa rämpiessä. Pahimmassa tapauksessa kyynelehdintä tarttuu vastaantulijaan, joka ei tietenkään saata käsittää nauravansa jonkun tuntemattoman räkänaaman aikaa sitten päästämälle perätuuttaukselle.

Käänteinen tulkinta möllöttää päättäväisenä myös tutkimustulosten syy-seuraussuhteiden analyyseissä. Tästä on loputtomasti esimerkkejä, mutta hiljennytäänpä vaikka tämän, aivan varmasti suomalaisen tutkimuksen edessä, jonka mukaan juuri syöty ateria aiheuttaa vilun tunnetta. Väitän, että kyse on jäätävässä todellisuudessa vain siitä, että täällä on melkein aina talvi. Jos ravintolaan mennessä mittari sanoo -15 °C, ja lähtiessä, 2 tuntia myöhemmin, suorastaan huutaa -20 °C, niin ruoan vikahan se on! Hitot pakkasesta, pitäisi lopettaa syöminen tarjetakseen?! Hmm. Vai ehkä sittenkin? Esimerkiksi Afrikassa harvat mässäilevät samoin kuin täällä, ja aurinko se vaan jaksaa paistaa. Hmm.

Ehkä lopetan syömisen ja pitkien kalsareiden käytön! Kevättä kohti!

Vakavikkojen ”Pöö”

Kauhistuttavan pitkäveteiseen poliittiseen suurtuotantotrilleri-saagaan ”Aivot narikassa” on taas tehtailtu ”kiitettävä” määrä jatko-osia. Tyhjäpäärooleissa edelleen samat nollan Oskarin ehdokkaat kuin aina ennenkin.

Tarina on perinteitä kunnioittaen kertovinaan hirvittävästä Kaiken Lopusta. Juoni on aina vaan yhtä ennalta-arvattava, Suomelta loppuu rahat ja Kaikki jos emme heti lahjoita koko omaisuuttamme muualle! Pöö! Hui. Melkein kaikki markat valettiin jo fetasalaattiastioiksi, mutta joitain mummoja jäi vielä antamatta yksityiselle sektorille, Pöö. Peruskallionkin alla lepää rauhatonta untaan Kansallisomaisuus. Nyt olisi mahdollisimman pian löydettävä Euroopasta, Yhdysvalloista tai Aasiasta joku rahakas raikuliprinssi tukkimaan tuo kuorsaus valtavalla kaivuriporallaan niin, että Kansallisomaisuuden kallo vihdoin halkeaisi ja mineraaliset ilot roiskahtaisivat ympäri pelastavan prinssin rahapussin satiinivuorausta.

Kansalaisgoblinien pikavippaamat lainat peritään takaisin, mutta valtion pitäisi kuitenkin saada lahjoittaa rahaa Aasialaiselle firmalle, jos lahjoituksesta vain puhutaan lainana. Muuten käy katsokaas sillä lailla, että jos joku vene tehdään Ranskassa, niin Kaikki loppuu. Arvasin! Ne muutama sata duunaria jotka nyt jäävät työttömiksi, eivät enää koskaan työllisty. Rest In Sosiaaliturva. En vieläkään usko, ei vieläkään pelota, vaikka harmaa, roikkuvasilmäinen Teollisuuspamppumonsteri tähän tapaan muriseekin.

Ja kaikkein pyhin, Euroopan Unioni horjuu aina vain humalaisemman syrjäytyneen elkein. Kaatuisikin! Itse olen aina tilaisuuden tullen tanssinut optimistina äänestyskopissa jyrkkätempoista Ei-tanssia tasajalka-askelin. Ei vaan kaadu, ei. Koska jos kaatuisi, niin samalla loppuisi taas se Kaikki. Suomi ei ole ennen EU:ta osannut ostaa banaaneja Afrikasta, eikä osaa EU:n jälkeenkään. Hetkonen? No, olkoon.

Ylin Mestari, kaikkien rullaluistelijoiden ja ikkunanpesijöiden Suur-Sauli sentään kannustaa loppupuheenvuorossaan meitä Matalampia pitämään huolta toisistamme tulevan hädän keskellä. Pöh. Kaiken loppu on minun vikani? Ok. En myöskään ole pitänyt tarpeeksi hyvää huolta lähimmäisistäni? Ok. No, en minäkään äänestänyt isoa S:ää, eli voidaan katsoa olevamme sujut.

Missä lymyävät ne puheissaan positiiviset ja toimillaan innostavat poliitikot? Olenko kironnut heidät ikuiseen unohdukseen laskentaan hukkuneella äänelläni? Kaikki tuollainen pelottelu- ja kauhisteluretoriikka on ainakin osaltaan vieraannuttanut allekirjoittaneen tästä sarjasta. Jos satun vaipumaan kelailevaan transsiin, jossa arvuuttelen huomispäivän kohtaloa, huomaan että nykyään tässä mielikuvien huomisessa heiluu aina vain useammin kolmiulotteisia kääpiöitä kuin näitä yksiulotteisia yhteiskunnan jättiläisiä.

Saatan suostua epätoivon pelottamaksi heti kun Kaikki loppuu, en ennen sitä. Siihen saakka jatkan mieluummin ihan hyvällä menolla, kiitos vain. Pöö.