Itellan (o.s. Postin) Jakajaleijona

Ei ne suuret tulot, vaan pienet menot. Tröö. Eiköhän suurinta osaa pers’aukisista vaivaa juurikin pienet tulot? Joka toinen suomalainen soittoniekka on jossain vaiheessa joko ajanut taxia tai siivonnut kerroksia. Miksi? Siitä syystä, etteivät ole ymmärtäneet jakaa aamulehtiä.

Kulunut vuosi jää muistoihin paitsi rakkaan tulokkaan syntymävuotena, myös juridisesti ja taloudellisesti persoonallisena vuotena. Talouteni romuttui viimeistään loppuvuodesta, kun ensimmäinen järkevä pakkastoimitus saatiin vasta joulukuussa. Olin laskenut pennit sen varaan, että olisin jo marraskuun alkupuoliskolla päässyt syömään lunta. Enpä päässyt. Ja nyt kun sentään hanget kutsuvatkin jo herkullisina, on ikäväkseni todettava, että suolausta on ilmeisti taas vähennetty. Kun vaimokin vain teatterihörhöilee, eikä edes lottoa, tarjoutui Itellalle suurenmoinen mahdollisuus.

Jokirannan kapakoiden tuntumasta nousi uusi ripeäliikkeinen, huumaavan järkälemäinen, ballerinan mitat täyttävä lahjakkuus, perätuultakin nopeampi Aamuviestintuoja.

Suuntavaistottoman Leijonan paniikinomainen kaahaus Palvelulupausta vastaan jäisillä omakotitaloalueilla on ollut rusakoille kauhistus. Rauha heidän muistolleen. Mutta kerrostalorappuun päästyäni alkaa tapahtua oikeita asioita. Solakka olemukseni ei kauaa lenkkareita narskuta, kun STT:n ilosanoma on saavuttanut kaipaamansa kynnysmaton sataan kertaan.

Jakotyö on osoittautunut jopa koukuttavaksi. Itellan kännykkä tallettaa valvottujen öiden tapahtumat, ja näin ennätysaikojen tehtailu on pelisukupolven edustajalle uusi pakkomielle. Itse pyhä toimitus on sekin mekaanisesti tyydyttävä. Sukkelasti onnistuneen rapun tai autoa pysäyttämättä jaetun laatikkorivin jälkeen näppylähanskat suorastaan kouristelevat lisää painomustetta.

Tässä addiktiossa piilee myös yksi työn varjopuolista. Enää en päivisinkään ohita laatikoita kuin ennen. Jos kauppareissullani törmään (en kirjaimellisesti, kuten työaikana) moderniin, juuri oikealle korkeudelle asennettuun postilaatikkoriviin, kiusaus jakaa jotakin, ihan mitä tahansa, kasvaa toisinaan liian suureksi. Silloin jaetaan mitä jaettavissa on; tyhjiä tupakka-askeja, puoliksi juotuja ABC-kahvimukeja, vähän käytettyjä sytyttimiä, parkkikiekkoja, lasinpesunestettä. ”Vapaajaosta” seuraava morkkis on hirvittävä. Kiinnijäämisenpelon ja häpeän maustamaa paniikkia on päivä päivältä vaikeampi piilotella lapsilta.

Eikä jakajan työ ole muutenkaan pelkkää lenkkareilla hangessa tanssimista. Eräs ilmiö ovat toppatakkiset, haamumaiset omakotitaloasujat, jotka ilmestyvät valokeilaan juuri, kun on käynyt selväksi, että Palvelulupaus onnistuu tällä kertaa nöyryyttämään hesarilla hakattua Leijonaa. Olen muutamia kertoja joutunut keskeyttämään ”voi, voi kun kesti” -monologin etälamauttimella. Loppupiirin myöhästymisen minimoimiseksi. Saattaa kuulostaa raflaavalta, mutta tälle käytännölle on termikin: ”sähköposti”, ja se on ollut ihan tätä päivää jo ties kuinka kauan.

Mutta suurin kaikista ja kaikesta. Peittopäivä. Aamujakaja jos kuka fantasioi lämpimästä peitosta, mutta näin rikollisen väärin nimettyä tehtävää ei muilla aloilla ole. Kuin kutsuisi hammaslääkärikäyntiä, jossa irrotetaan kaikki hampaat puuduttamatta, karkkipäiväksi. Peittopäivä tarkoittaa, että joku jaettavista lehdistä jaetaan ”ilmaiseksi” kaikkiin alueen koteihin. Siis joka ikiseen helevetin kolisevaan reikään uppoaa pieni parrullinen suomalaista metsäteollisuutta. ”Ilmaiseksi” lainausmerkeissä siksi, että mikään tässä maailmassa ei ole ilmaista. Ilmaisjakelun hinta on jakajan täydellinen elämänilon menetys ja kaiken loppu.

Mutta nyt en muistele peittoa enkä peittopäivää, sillä lenkkareiden kärjet on jo suunnattu kohti Näsin korkeita torneja. Sunnuntaivuoro! Muutama hassu lehti tuplaliksalla! Nirsk, klonk, muttei enää ketään missään…? Älkää ihmetelkö mikä se oli, se olin minä. Tarkkakorvaisimmat sattavat kuulla Leijonan murinan kaikuvan rappukäytävässä vielä, kun seuraavan rapun valot jo syttyvät.

Kylmistä vesistä

Hyvä ystäväni Viljami Mehto,

Koen, että minun on vielä palattava alkuiltaiseen keskusteluumme muutamalla lisähuomiolla. Eli, merivesi, tai lähes mikään muukaan luonnon uimavesi ei millään inhimillisellä mittarilla ole koskaan lämmintä. 

1. Eikö niin, että ihminen selviytyy lämpimässä vedessä hengissä pidempään kuin kylmässä vedessä (jos siis ravintoa ynnä muuta on riittävästi tarjolla)? Väitän, että 25-asteisessa vedessä kuka tahansa menehtyy hypotermiaan huomattavasti nopeammin kuin vaikka 37-40-asteisessa vedessä (tuskin on yhteensattumaa, että 25-vuotiaille miehille sattuu enemmän tapaturmia kuin 37-40-vuotiaille).

2. Vesi alkaa muuttaa muotoaan nollassa ja sadassa asteessa. 25-astetta sijoittuu huomattavasti lähemmäs veden jäätymis- kuin kiehumispistettä. Tämä huomioon ottaen on täysin absurdia väittää kyseistä lämpötilaa lämpimäksi.

3. Jos 25-astetta onkin merivedeksi lämmintä, ei se vielä tee siitä ihmiselle lämmintä. Kaloille ehkä, en tiedä. Auringollakin on erilaisia kausia kuumuutensa suhteen. Kun auringolla on hieman tavallista viileämpi kausi menossa, ei se tarkoita, että ihminen alkaa haaveilla viilentävästä piehtaroinnista auringon pinnalla. Kylmä on kylmää ja kuuma kuumaa. Ihmiselle.

4. Vanhempia neuvotaan kylvettämään pieniä (tai suuria) vauvojaan lämpimässä vedessä. Vauvat silmin nähden nauttivat näistä hetkistä. Vaimoni kuitenkin kastoi (muistaakseni painostuksen alla) pikkuruisen Inarimme (3kk.) varpaita 26-asteiseen uima-allasveteen. Inari sai veret hyydyttävän säröparkukohtauksen. Tästäkin pitää pystyä päättelemään jotain.

5. Sekään ei vielä muuta meriä lämpimiksi, että äänekäs kansanosa meuhkaa vesien lämpimyyden puolesta. Kysymyksessä on kulttuurinen hypnoosi, joka vertautuu esimerkiksi hokemaan loputtoman kasvun välttämättömyydestä.

6. Jos rantavedet ovat lämpimiä, miksi valtaosa Suomen saunoista on rakennettu rantavesien välittömään läheisyyteen?

Ihmiset, hypätkää kylmään järveenne ja herätkää hypnoosistanne. Tunnustakaa uimavesien kylmyys. Tämä vallalla oleva hulluus on aika saada päätökseen.

Saksa on uusi suomenmestari!

Rojahdin sohvalle valmiina katsomaan vaikka mitä tahansa kännykkävisailua. Tällä kertaa toljotin tarjoilikin fudista. Aivan se ja sama, tätä nyt sitten, ajattelin. Huh, olinpa väärässä! Tämä MM-turnaus oli murskalataus suoraan muurin läpi päin velttona roikkuvaa naamaa. Maali, verkkokalvoni heiluvat vieläkin!

Tämän ei pitänyt olla mahdollista, mutta jäin aseettomaksi kuningaslajin edessä. Ghanan joukkue oli ensimmäinen ilmiö joka sai minut haltioitumaan. Kaunista, lähes tanssillista ja varsinkin nopeaa juoksupotkua, aiai. Ghanalla oli myös riemukkaimmat maalitanssit, sekä katsomon hauskin ja pelottavin kannattajajoukko. Hyvä Ghana, ikävä jäi! Tästä tiimistä edes Saksa ei päässyt ohi noin vain. Mutta pääsi kuitenkin, ja millä tyylillä! Maali puuttuu, otetaan maalarimestari Klose kentälle, ei puutu enää. Mitä draamaa!

Muutama seikka kisoissa vaatii maininnan.

Saksan valmentaja

Joachim Löw, apua. Siinä on mies joka elää staattisen räjähdysvaaran vallassa. Jos Löwin murhaava katse osuu mihinkään, on peli menetetty. Kaulan suonet turpoavat moninkertaisiksi ja kasvojen väritys käy koko paletin läpi. Ei olisi kiva tietää mitä sanoja sieltä syljen seasta löytyy, mutta ihmettelen miten Löwin hampaat kestävät keuhkoistaan puskevaa ilmanpainetta. Valmentajana Joachim on aivan ilmeisesti strateginen nero, mutta Löwin komennossa Porvoon Kevätkummun curling-joukkuekin voittaisi fudiksen maailmanmestaruuden. Ei vaan uskalla hävitä.

Luis Suárez

Suárezista pitäisi myös mainita jotain, mutta hemmon tyyli on niin umpihullu, ettei siitä voi sanoa yhtään mitään. Suárezin toimintaa seuratessa jää samalla tavalla sanattomaksi kuin silloin, kun kuulin Turun sinapin valmistuksen siirtyvän Ruotsiin. Hullu maailma.

Brasilian joukkue

Tämän ryhmän jokaisella potkijalla oli hyökkääjän jalat. Ei noin voi pelata edes taskubiljardia, että koko porukka juoksee pillin soidessa vastustajan maalille ja jättää oman päädyn tyhjäksi. Ei tuubistikaan voi suunnittelematta napata alttoviulustilta soitinta juuri ennen sooloa soittaaksen makoisan paikan itse. Ei se soolo toimi samalla tavalla ilman bassoa. Ainut Brasilian pelaaja, joka malttoi pysyä omalla tontillaan koko turnauksen ajan, oli maalivahti Julio Cesar. Aivan varmasti Juliollakin oli jatkuvasti täysi hinku vastustajan päätyyn. En tiedä mikä mafia hänet oli paikalleen pelottanut. Cesarin täytyy olla Brasilian surullisin mies, omalle maalilleen ahdistettu. Sääliksihän tässä käy toista.

Messi - Neymar

Minulle tämä lenkkari-Elvis Neymar jäi kisojen suurimmaksi hahmoksi. Ja Messi suurimmaksi pettymykseksi. Messi oli ennestään tuttu nimi, mutta en siis ennen ole seurannut alkapalloa muutamaa sekuntia kauempaa. Tuli kuitenkin selväksi, että tässä on maailman paras pelaaja. Höpöt, taitavin ja kallein ehkä, muttei parhaimpaan päinkään.

Neymar on todellinen tähti. Nuoressa futarissa on samaa karismaa kentällä, kuin suurissa rocktähdissä omilla stadioneillaan. Kun Neymar on vasta saapumassa kentälle, nousee paidanhelma kameroille, paljastaen pronssivaletut vatsalihakset. Ja kentällä alkaa esitys. Neymar tekee voltin, spagaatin, yrittää tehdä maalin, lentää kentän ympäri hävittäjän lailla, kyynelehtii, korjaa kampauksensa, nauraa flirtaten, yrittää tehdä maalin, esittää Tanskan ja Turkin kansallistanssit, seisoo päällään, tekee maalin. NEYMAR TEKEE MAALIN!!

Messi mököttää jo kentälle tullessaan, kävelee suoraan vastustajansa maalille ja aloittaa 90 minuutin kärsimysnäytelmän. Pitkästyneempää murjottajaa en ole ennen nähnyt. Jos Messiä todella kiinnostaa ylipäätään mikään, ei intohimo ainakaan näy millään lailla. Messi potkiskelee löysästi nurmikkoa, ottaa askeleen eteen, tekee maalin, ottaa askeleen taakse, oksentaa tylsyyttään kentälle, kun ei muutakaan ajantappoa keksi, tekee maalin, potkiskelee mökötellen nurmikkoa.

Finaalin ratkettua, sekä Saksan että Argentiinan kaikki futarit itkevät hervottomina. Ei Messi. Messi ei itke, Messi aivan silminnähden pitkästyy. "Ei helevetin helevetti, tässähän voi mennä vaikka kuinka kauan. Ensin mulle lykätään sata miljaardia, että tee mitä vaan, maailma auki. Seuraavaksi mut laitetaan 40 itkevän lihaskimpun keskelle nököttämään kentälle, jolla ei edes pelata mitään pallopelejä. Argh, ei mitään puuhaa, pitäiskö oksentaa, olis edes jotain? Oikeesti himaan, himaan, himaa-a-a-aan. Onko pakko käydä suihkussa jos ei tullut hiki?" On se taitava kaveri, ei muuta. En vain äkkiseltään keksi fudiksellekaan korkeimmaksi arvoksi muuta kuin viihdearvon. Harva jaksaa innostua teknisesti ylivertaisesta hanurivirtuoosistakaan, jos persoonassa ei ole mitään esiinnousevaa.

Televisio - olut - maali

Loistava homma tämä uusin addiktiontyylinen. Enää en toivo mitään pahaa kenellekään kun näen fudispäivityksen somessa. Nykyään kiinnostun vähän, mitäs, mitäs?

Kiitos televisio ja onneksi olkoon uudelle fudiksen MM:n suomenmestarille!

Asiaa tikusta

Olen joutunut tämän viikon rasvaamaan kainaloita, karvakuoppien ollessa jatkuvasti punaiset ja aristavat. Pakkanen on varmaan osasyy. Toinen syy on anopin joululahjaksi antama dödö. Olen roll-on-mies, ja tämä lahjadödö on stick. Otin stickin käyttöön viikonloppuna, ja roll-oniin tottuneena joudun jynssäämään kyseisellä puikolla aivan kiihkoisasti.

Tuoksun AINA hyvältä, mutta tänään vaimo huomautti että haisen vähän hieltä, kempele! Suihkun jälkeen seilasin ympäri kämppää hinkuttaen tikulla kainaloita hauistehon ylärajoilla. Vaimo tuli olkkariin ihmettelemään kohkaamista. Kirosin tikun hänellekin. Silloin se taas puljahti pintaan, kuin pökäle lastenaltaassa, vaimon ylivertaisuus. ”Ehkä siinä on joku muovisuoja?”. Muovisuojahan se siinä, saakeli! Ohut ja läpinäkyvä! Arvoisa Aristava Punerrus, meillä on syyllinen, kondomi korkin alla! Rips, ja tikku alkoi svengaamaan ihan eri lailla. Nisäkkäältä haiseminen ja rasvalla läträily loppui tähän päivään. Egoni kaivautuu poterostaan ehkä maaliskuussa.

Oi, oi, mikä täällä tuoksuu? Minä.