Käänteestä

Miksi kysymyksiin vastataan niin usein käänteellä? Ehkä siksi, kun tässäkin asiassa on vain huonoja vaihtoehtoja.

Kolmivuotiaahko tyttäreni ei vielä juurikaan osaa peitellä rikkeitään, vaan suurin silmin tunnustaa kaiken, ikään kuin palveluja leikanneen poliitikon ylpeydellä.

-Ethän sä oo kulta ottanut saksia tästä pöydältä?

-Joo, mä leikkasin tosta verhosta palan pois!

-Mitä, miks?!

-Joo, sitten mä löin isoveikkaa suuhun!

-Mitä, miks?!? Poitsuu, tuus tänne! Ääh, sultahan tulee kauheesti verta huulesta.

-Joo, sitten mä piirsin tussilla…

-Hei, kiitos stop, enough on englantia, mä en halua tietää enempää ihan vielä (perhana sentään, no, parhaassa tapauksessa en koskaan löydä sitä uusinta seinämaalausta…)!

Joku lievittävä kierreilmaus olisi joskus paikallaankin. Ehkä? Tai sitten ei.

Toisinaan loskassa kahlatessa huomio kiinnittyy vastaantallaajaan, joka ilman pienintäkään impulssia alkaa hytkyä tai kikattaa pidättyneesti. Tällaisen holtittoman olemisen syynä on aina joku harmiton aivotakaisku, ei koskaan naureskelijan aiemmin kokema suuri klassikko. Kysyttäessä tikahduksen syytä, on vastaus aina väärä.

"Hoho, hihi, tuli vain yks juttu mieleen, eikä se ollut edes mikään hyvä juttu!"

No olipas hyvä juttu, senkin mielipuoli valehtelija! Sillä jos tyhjännaurajalta tivaa tarkennusta,
selviää, ettei kyse missään nimessä ollut huonosta jutusta. Vai?

”No hoho, niisk, mulle tuli vaan, tirsk, mieleen laatikollinen juutalaisista tehtyjä saippuoita, HOHOOHOO, SNOORT! Uhuh, ja sitten mua vaan rupes ihan kauheesti, ihihhihhhhiiiih, NAURATTAMAAN! Huhuhi, ihan hirveetää-hhähhäähhh!"

Eips, kyllä kyse on todellakin ollut jostain ihan hyvästä arkisesta jutusta. Vaikka sellaisesta, kun on joskus ollut niistämässä nokkaansa, ja samaan aikaan WC-paperiarkin repäisyn kanssa pääsee livahtamaan itseltä salassa latautunut ilmavaiva. Pröt. Tällainen kohtaus saattaa ohittua hymähdyksellä ja olankohautuksella live-tilanteessa, mutta yllättäen hyökätä muistista 6 viikkoa myöhemmin, kauheassa räntäsateessa rämpiessä. Pahimmassa tapauksessa kyynelehdintä tarttuu vastaantulijaan, joka ei tietenkään saata käsittää nauravansa jonkun tuntemattoman räkänaaman aikaa sitten päästämälle perätuuttaukselle.

Käänteinen tulkinta möllöttää päättäväisenä myös tutkimustulosten syy-seuraussuhteiden analyyseissä. Tästä on loputtomasti esimerkkejä, mutta hiljennytäänpä vaikka tämän, aivan varmasti suomalaisen tutkimuksen edessä, jonka mukaan juuri syöty ateria aiheuttaa vilun tunnetta. Väitän, että kyse on jäätävässä todellisuudessa vain siitä, että täällä on melkein aina talvi. Jos ravintolaan mennessä mittari sanoo -15 °C, ja lähtiessä, 2 tuntia myöhemmin, suorastaan huutaa -20 °C, niin ruoan vikahan se on! Hitot pakkasesta, pitäisi lopettaa syöminen tarjetakseen?! Hmm. Vai ehkä sittenkin? Esimerkiksi Afrikassa harvat mässäilevät samoin kuin täällä, ja aurinko se vaan jaksaa paistaa. Hmm.

Ehkä lopetan syömisen ja pitkien kalsareiden käytön! Kevättä kohti!